Kelttiläinen rukousperinne

Kelttiläisen rukousperinteen tunnetuin piirre on vahva yhteys luontoon. Luomakunnassa soi  ylistys Jumalalle, ja siihen ihminenkin liittyy mukaan. Toinen erityispiirre on siunaaminen. Jokainen työ, askel ja kohdattava ihminen siunataan jo etukäteen. Rukoilija on toiminnan ihminen, jolla on kädet mullassa tai taikinassa ja aistit auki. Rukous ja arki nivoutuvat yhteen. Raamatun henkilöt ja edesmenneet pyhät tulevat kotoisasti mukaan kuin matkakumppaneina. Rukous neljään ilmansuuntaan ja ympäröimisrukous antavat rukoukselle fyysisen muodon.

Kelttiläisen kristillisyyden kulta-ajalta (noin 400–700 jKr) on säilynyt joitakin rukouksia. Tärkein lähde on kuitenkin Carmina Gadelica, Skotlannissa 1800-luvulla kerätyn suullisen perinteen mittava eepos. Suomalaisille tutuimpia ovat kirjailija-kirkkoherra David Adamin rukouskirjat, jotka edustavat kelttihenkistä kristillisyyttä tämän päivän kielellä.